”Miksi minä sanoin niin? Miksen tehnyt toisin?” Kuuluvatko itsesyytökset mielesi sopukoissa, kun joku on loukkaantunut sanomisistasi tai kun olet tehnyt jonkin virheen vaikkapa töissä? Mutta pahoittiko toinen oikeasti mielensä tai oliko virheestä mitään haittaa? Kenties vain kuvittelit loukanneesi tai mokanneesi.
Olemme kovin ankaria itsellemme, mutta huomaamme lohduttavamme toisia tiukan paikan tullen: ”Ei se nyt niin paha asia ollut” tai ”Kyllä se siitä. Luota itseesi.”
Häpeän tunne valtaa mielen, jos kaadun juostessani bussiin ja ihmiset katselevat ikkunasta kömpiessäni ylös asfaltilta polvet verisenä. Nähdessäni jonkun toisen kaatuvan ajattelisin: ”Toivottavasti ei käynyt pahasti. Tarvitsetko apua?” Uskon, että melko moni olisi myötätuntoinen minua kohtaan kaatuessani. Kaatumisessa ei ole mitään hävettävää. Vain oma mieleni soimaisi minua.
Itsemme moittiminen ja syytteleminen osoittavat meidän vaativan itseltämme jotain sellaista, mihin meidän ei välttämättä edes tarvitse pystyä. Vaadimme liikaa.
Soimaukset osoittavat myös, että meillä on ajatuksia siitä, mitä ulkopuoliset meiltä odottavat – tai pikemminkin luulomme ulkopuolisten odotuksista. Luulemme, että meidän täytyy toimia tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa.
Tosiasiassa emme voi tietää, mitä ulkopuoliset meiltä odottavat tai mitä he meistä ajattelevat. He voivat olla paljon sallivampia ja myötätuntoisempia meitä kohtaan kuin arvaammekaan.
Itsemyötätunto on sitä, että sallimme itsellemme erehdykset ja virheet. Me kaikki teemme tai sanomme asioita, jotka tuntuvat saavan aikaan väärän vaikutuksen jossain asiassa.
Itsemyötätunto on lempeyttä itseä kohtaan. Annamme anteeksi itsellemme sen, mitä olemme sanoneet, tehneet tai jättäneet tekemättä. Sallimme itsellemme, ettemme pysty suoriutumaan kaikesta niin kuin olisimme toivoneet. Sallimme sen, ettei meidän aina tarvitse onnistua, olla hyviä tai parhaita.
Välttämättä meiltä ei edes odoteta sitä, mitä vaadimme itseltämme. Olemmekin itse itsemme pahin vihollinen luodessamme luuloja vaatimuksista, joita meidän ei edes tarvitse täyttää.
Itsemyötätunto auttaa ymmärtämään, ettei mokamme ehkä ollutkaan niin paha kuin oletimme. Sen voi korjata tai toiset eivät olleet siitä millänsäkään.
Aina, kun alamme moittia itseämme, kannattaa miettiä, mitä sanoisimme samassa tilanteessa jollekin toiselle. Meidän tulisi sanoa samalla tavalla itsellemme: kannustaa itseämme, luoda itseluottamusta ja positiivista ajattelua.
Antaessamme anteeksi toiselle annamme anteeksi itsellemme
Itsemyötätunnon kääntöpuoli on antaa anteeksi toisen meihin kohdistama loukkaus. Kenties toinen ei tarkoittanut loukata, mutta otimme silti nokkiimme. Silloin loukkaantuminen saattoi johtua siitä, että emme luota itseemme tai emme arvosta itseämme riittävästi. Kenties halusimme puolustaa itseämme. Nostiko tilanne esiin jonkin vanhan kipeän kohdan, joka pitäisi antaa itselle anteeksi?
Pystyisimmekö antamaan toiselle anteeksi tällaisen vääryyden? Pahoitimmehan mielemme sen vuoksi, mitä itse ajattelemme itsestämme. Siksi, että olemme ylikriittisiä ja vaativaisia itseämme kohtaan. Itsemyötätunnon puutteesta.
Tosiasia on, että antamalla toiselle anteeksi, annamme samalla anteeksi itsellemme. Hyväksymme oman ”vajavaisuutemme”. Olemme itsemyötätuntoisia.
Oppiessamme antamaan itsellemme anteeksi ja ollessamme myötätuntoisia itseämme kohtaan, on helpompi olla myötätuntoinen myös toisia kohtaan. Kun huomaamme tekevämme virheitä ja sallimme ne itsellemme, ne on helpompi sallia myös toisille. Meistä tulee inhimillisempiä. Annamme anteeksi. Vapaudumme ikävistä tunteista itseä ja toista ihmistä kohtaan. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta se on todellista itsemyötätuntoa.
Kuuntelen Sinua
