Viha on vahva tunne. Vihalla erotaan, syytetään, tuomitaan, tapetaan ja soditaan. Voimme vihata itseämme tai jotain osaa itsestämme. Emme edes aina tiedosta vihaavamme tai olevamme vihaisia.

 

Keskustelin talvisodan aikana lapsuuttaan eläneen henkilön kanssa. Tuolloin Suomessa eli vahvana niin sanottu ryssäviha. Keskustelukumppanini oli silloin sanonut lähtevänsä tappamaan ryssiä. Kävi kuitenkin niin, että eräänä päivänä venäläisiä sotavankeja tuli heidän kotitilalleen pakkotöihin. Nuo vangit olivatkin ystävällisiä, avuliaita ja kohteliaita. Tuo lapsi oppi tuntemaan näitä vieraita ihmisiä eikä enää ymmärtänytkään, miksi näitä muukalaisia pitäisi vihata niin paljon, että heitä pitäisi tappaa. Vihapuhe oli ollut tietämättömyyttä ja tuntemattoman pelkoa.

 

Eräs hyvin uskonnollinen henkilö kertoi pikkulapsiperheensä arkeen väsyneenä, miten hänen olisi tehnyt mieli heittää itkevä vauvansa ikkunasta ulos. Hänen voimansa olivat niin vähissä, että viha ja kiukku heräsivät. Henkilö ei toteuttanut ajatustaan, mutta hänen oli tunnustettava, että viha on tunne, joka koskettaa kilteimmistä kilteintäkin.

 

Tuttavani kertoi päässään pyörineen pitkään pakkomielteisiä ajatuksia. Hän ei päässyt niistä millään eroon, kunnes sai vihdoin puettua ajatukset sanoiksi. Hän säikähti sitä, miten vihaisesti nuo sanat tulivat ulos hänen suustaan. Samalla kuitenkin ajatukset hellittivät. Hän oli päästänyt kiukun voimalla irti mieltä vaivanneista ajatuksistaan.

 

Omalla kohdallani olen käsitellyt vihaa eroprosessin yhteydessä. Olen kymmeniä kertoja antanut meditaatiossa anteeksi syytöksiä, jotka mielestäni eivät pidä paikkaansa, mutta myös syyllistynyt syyttelemään toista. Huomaan, ettei riitamme olisi lainkaan hankala, ellei taustalla olisi vahva rakkaus toisiamme kohtaan. Viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan.

 

Mikä tuo vihan tunne on? Voisiko se tuoda jotain hyvää mukanaan?

 

 

Vihaa ei saa piilottaa

Viha on osa tunteidemme kirjoa. Viha voi koostua heikosta itsetunnosta, kateudesta, mustasukkaisuudesta, pelosta, epätietoisuudesta, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista, uhrin osaan joutumisesta, tyytymättömyydestä, kaunasta, katkeruudesta, omasta osaamattomuudesta tai virheistä ja kenties väärinkäsityksistä eli omista oletuksistamme.

 

Viha on voinut kasvaa sisällämme niin pitkien aikojen kuluessa, ettemme tunnista sen syitä tai koko tunnetta. Viha pitää sisällään anteeksiantamattomuutta ja ymmärtämättömyyttä. Se sulkee pois rakkauden. Vihatessamme emme pysty näkemään, mitä hyvää jostain ikävästä asiasta voisi seurata. Taistelemme elämänvirtaa vastaan.

 

Yhteiskunnassamme emme koe vihaa tai sen ilmaisemista oikeutettuna ja silti tunnemme sitä. Liian usein pelkäämme ja välttelemme vihan kohtaamista. Kiukkuista hyssytellään. Ääni ei saa kohota. Itkupotkukiukkua pidetään lapsellisena. Väkivallantekoja kauhistellaan. Kaikki asiantuntijatkaan eivät osaa kohdata asiakkaan vihan tunteita vaan hätkähtävät asiakkaan äänen kohotessa. Silti jokainen kiukun kokemus osoittaa, että meillä on tunteita, joita tulisi käsitellä ennen kuin tunnemyrsky muodostuu hallitsemattomaksi.

 

Vihan tunnetta ei pidä kieltää. Vastustamalla sitä, pidämme siitä kiinni. Vihan olemassaolo on tunnistettava, tunnustettava ja hyväksyttävä. Sen olemassaolo on sallittava. Jos sisällään olevan vihan kieltää ja työntää sen pois, se voi kasvaa ja pulpahtaa esiin arvaamattomissa tilanteissa hallitsemattomasti.

 

Moni kiltti tyttö tai poika on kiukkua vältellessään kasannut huomaamattaan sisälleen todellisen ukkosmyrskyn, joka voi purkautua jonkin asian tai kommentin koskettaessa sisintä arasta paikasta. Paikasta, jota olemme halunneet suojella tai paikasta, jota emme hyväksy itsessämme emmekä toisissa. Olemme saattaneet kieltää tuon asian olemassaolon. Mutta viha on olemassa.

 

Viha vaikuttaa hyvinvointiimme, elämänhaluumme ja ihmissuhteisiimme. Viha sisällämme ei laannu haukkumalla toisia, kiukuttelemalla tai edes tappamalla. Kaiken kiukun, vihan ja raivon tunnistaminen on ensimmäinen askel kohti tunteen käsittelemistä rakentavalla tavalla. Vihan on annettava tulla esiin, jotta voimme tunnistaa sen. Meidän on myönnettävä, sallittava ja hyväksyttävä vihan olemassaolo, jotta sitä voi alkaa purkaa.

 

 

Vihan paradoksaalinen luonne

 

Viha kohdistuu aina itseen. Vihaajana olen oman vihani vanki. Olen voinut luoda itsestäni tai josta kusta toisesta kuvan, josta en pidä. Viha voi kohdistua myös toimintatapaan tai siihen, miten kuvittelen jonkin asian vaikuttavan minuun tai muihin.

 

Vihan kohde ei välttämättä ole sellainen kuin mielikuvani kohteesta. Ei edes silloin, kun viha kohdistuu itseeni tai kun kyseessä on toimintatavan seuraukset. Olen saattanut luoda mielikuvissani toiselle tehtävän, jota hän ei ole täyttänyt. Kenties luulin toisen ihmisen tai asian tuovan minulle onnea, mutta niin ei käynytkään. Osoitan vihallani, etten hyväksy asiaa sellaisena kuin sen omasta mielestäni pitäisi olla. Vastustan sitä, mikä on.

 

Viha voi kuvastaa omaa näkemystämme itsestämme. Se voi ilmetä haluna haavoittaa itseä. Miten usein olen käskenyt jonkun mennä pois saadakseni rauhan? Mutta hylkääminen ei tuo rauhaa. Rauha tulee sisältämme eikä siitä, mitä ulkopuolellamme tapahtuu.

 

Kiukuttelemalla muille saa helposti muiden kiukut kontolleen tai alamme syytellä itseämme omasta kiukuttelustamme. Tämä on kierre, joka jälleen kohdistuu itseen. Ihmisen itsensä on muututtava, sillä toisia ei voi muuttaa.

 

Vihatessani toista vihani kohde voi olla autuaallisen tietämätön vihastani. Vellon vihassani yksikseni.

 

Joskus oletamme, että hyökkäys on paras puolustus. Hyökkäämällä ensin luulemme tekevämme toisesta aseettoman. Entä jos tuo toinen ei edes ollut hyökkäyskannalla vaan itse asiassa mahdollisesti aloitimme riidan? Jos toinen osapuoli ei lähde mukaan riitamme, olemme yksin aseinemme. Ylläpidämme oman mielemme luomaa kauhukuvaa.

 

Itsensä vihaaminen taas osoittaa, etten salli itseni olla sellainen kuin olen. Ulkonaisiin asioihin kohdistuvissa toiveissamme saatamme haluta olla jotain muuta kuin millaisia mielestämme olemme tai mitä omistamme. Kuitenkin ulkopuolisten näkemys meistä voi olla aivan jotain muuta kuin oma näkemyksemme.

 

Satutamme itseämme myös silloin, kun kiellämme tai piilotamme itseltämme tunteita. Kieltäessämme vihan olemassaolon ja kääntäessämme ajatuksemme toisaalle jätämme kohtaamatta tunteemme. Piilottelu ei poista tunteitamme tai ajatuksiamme.

 

Paradoksaalisesti jonkin asian kieltäminen voi korostaa kielletyn asian ajattelemista. Jos sanon sinulle nyt: ”älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia”, mitä ajattelet? Kävikö mielessäsi vaaleanpunainen elefantti? Seuraavaksi mieti, mistä kehosi osasta et pidä. Eikö vain tuo kehon osa ole katseesi kohteena muissakin ihmisissä hyvin usein?

 

Vihatessamme jotain toimintatapaa voimme erehtyä tarkastelemaan asiaa omasta pienestä näkökulmastamme käsin näkemättä kokonaisuutta. Toiminnan vaikutuksetkin voivat lopulta olla jotain aivan muuta kuin oletuksemme toiminnan seurauksista olivat. Joihinkin asioihin ja toimintatapoihin voimme kyllä vaikuttaa ja meillä on oikeus ilmaista, jos jokin asia ei toimi kuten meille on luvattu. Kuitenkin lopulta me itse luomme oman maailmamme ja näkemyksemme maailman tapahtumista. Käsityksemme voi perustua pelkoihin tai oletuksiin, jotka eivät koskaan toteudu.

 

 

Vihan tietoinen käsittely

Me olemme inhimillisiä olentoja. Tunteemme voivat opettaa meille jotain. Olemme ehdollistuneet toimimaan tunnekokemustemme ohjaamalla tavalla. Vanhoista tavoistamme on kuitenkin mahdollista vapautua käsittelemällä tunteitamme tietoisesti.

 

Tunteiden ukkosmyrskyn tai välien rikkomisen sijasta voimme purkaa vihaa turvallisemmin vaikkapa sanomalla ääneen, mikä mättää. Joskus voi olla mahdollista huutaa ”sallitussa” paikassa, hakata tyynyjä, tehdä taidetta tai urheilla pahan olon purkamiseksi. Jokainen edellä mainittu toimintatapa paljastaa, että viha on läsnä ja pyrimme helpotukseen.

 

Vähitellen voimme toiminnan sijasta alkaa olla läsnä tunteelle ja hyväksyä sen. Tuntiessamme tunteen, voimme tunnustella, missä kehon osassa tai osissa se tuntuu. Jäävätkö kenties sanat möykkynä kurkkuun, viiltääkö selässä, tuleeko päänsärky tai pistääkö sydämessä? Ollessamme läsnä tunteellemme, voimme muuttaa reagointitapaamme tunteen saapuessa.

 

Vähitellen vihan syyt alkavat paljastua sumuverhon takaa. Voimme kysyä itseltämme, miksi tunnemme vihaa? Mitä tuo tunne sisältää tai mistä osatekijöistä se koostuu? Mistä se juontaa juurensa ja mitä olemme padonneet tunteen alle? Viha voi tuoda esiin, mitä kielteistä kuvittelemme itsestämme.

 

Vaikka lähimenneisyyden tapahtumat tulisivat ensimmäisenä tietoisuuteen, pintaa raaputtamalla, voi muistoja tulla esiin hyvinkin kaukaa. Muistoja, joita ei enää tarvitse lakaista maton alle ja turruttaa vaan voimme alkaa luoda uutta. Voimme tunnistaa tunteen pohjalle luomiamme toimintatapoja ja muuttaa niitä. Viha on voinut joskus toimia puolustajanamme tai rajojen vetäjänä, mutta saman voi tehdä myös rakkaudella.

 

Omakohtaisesti olen käynyt läpi vihaan liittyviä reaktioitani vaiheittain. Alussa purin vihan toiminnalla, mutten käsitellyt tai osannut nimetä tunteita. Sen jälkeen sanoitin asioita, mutten saanut niille vastakaikua. Myöhemmin tulin tietoiseksi kehon tuntemuksista vihan hetkellä ja vasta tuon jälkeen asialle ja sanoilleni todellinen merkitys ja ymmärrys.

 

Joskus olen sinnitellyt viikkotolkulla estääkseni itseäni toimimasta tai pikemminkin puhumasta vihan vallassa, koska en ole pystynyt pääsemään tunteesta eroon. Viha onkin ollut yksi herättäjistäni. Se on pakottanut minut käsittelemään, kyseenalaistamaan ja tulemaan tietoiseksi ajatus- ja toimintarakennelmistani. Tiedostettuani rakennelmani olen voinut muuttaa niitä. En ole päässyt kokonaan eroon, mutta osaan olla vihani kanssa.

 

Tarkasteltuani tilanteita laajemmin omasta ja myös toisten osapuolten näkökulmasta, olen useimmiten tunnistanut tapahtumien taustalla olevan hyvän. Ilman kärsimystä ei olisi henkistä kasvua.

 

 

Kohti elämäniloa

Anteeksianto tuo nähtäväksi, hyväksymmekö asiat sellaisena kuin ne ovat vai pyrimmekö muuttamaan niitä oman mielemme mukaisiksi. Sallittuamme ja käsiteltyämme vihamme voimme kenties jonain päivänä päästää siitä irti, antaa anteeksi.

 

Anteeksi antaminen on prosessi, jota ei voi pakottaa. Se ei toteudu yhdellä päätöksellä vaan edellyttää halua käsitellä asioita kärsivällisesti.

 

Vihaa ja anteeksiantoa käsitellessäni olen tullut ymmärtämään, että toisen ihmisen hyvinvointi on minunkin etuni. Jos haluan ylläpitää vihaa ja kaunaa, piikit sinkoavat takaisin tai ainakin välit viilenevät. Kaikki osapuolet – mukaan lukien viattomat – kärsivät. Kukaan ei riitele yksin.

 

Olipa vihamme alkuperä mikä tahansa, sen syy on menneisyyttä. Se ei ole enää tässä päivässä eikä tulevaisuudessa. Vaikka olisimme saaneet vihan alkaessa fyysisen vamman tai menettäneet sen yhteydessä jotain, viha säilyy ainoastaan mielessämme.

 

Anna itsellesi lupa tuntea vihan tunteesi, mutta älä toimi sen alaisena. Käsittele sitä hiljentyen sen äärelle. Tunne se kehossasi ja mielessäsi. 

 

Lopetettuani ikävien asioiden vatvomisen olen saanut elämääni lisää aikaa. Energiaa jää asioiden tekemiseen, kun ajatukseni eivät ole kiinni kielteisten asioiden pohtimisessa. Elämä helpottuu. Ilo palaa. Jopa fyysiset kivut saattavat helpottaa.

 

Vihan käsittelyyn voi kulua vuosia, mutta joka kerta, kun sitä käsittelee, se muuttuu. Tilanteet, joissa vihan tunne nousisi esiin, helpottuvat. Vanhat reagointitavat laimenevat ja jäävät vähitellen taakse, kun tunteen antaa tulla käsitellyksi syvimpiä syövereitään myöten. Alkaa uusi, kepeämpi elämä.

 

 

Kuuntelen Sinua

 

 

Lähde: Ihmeiden oppikurssi

Kuva: Leon Contreras