Elin viikkoa, jolloin kaikki tuntui sujuvan flowssa. Ehdin aina oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Jos myöhästyin, se olikin hyvä sattuma. Jos olin ajoissa, tarvitsimme tuon ylimääräisen ajan saattaaksemme asiamme alusta loppuun.

 

Tuolla viikolla kuulin sanonnan: ”Jumala loi ajan, ihminen loi kiireen”. Ensireaktioni oli, ettei ikuisuudella ole aikaa. Jumala on. Oleminen on läsnäoloa hetkessä, uskoimmepa johonkin Korkeampaan tai emme.  Tuolla flow-viikollani elin jatkuvasti hetkessä. En miettinyt mennyttä tai tulevaa. Toki seurasin vuorokauden rytmiä ja viikon ohjelmaani hetki kerrallaan, mutta en kokenut kiirettä tai stressiä mistään.

 

Kenties aikamääreet tekevät elämänkulusta meille ymmärrettävämmän, mutta jatkuva kiire meille on todennäköisesti tullut vasta teollistumisen myötä. Tehokkuus astui tuolloin elämäämme.

 

Työssämme, opinnoissamme ja jopa sosiaalisella tuella eläessämme olemme sidottuja aikatauluihin, joihin myös muut ihmiset ovat sitoutuneet ja se on yhteiskunnan toiminnan kannalta hyvä asia. Tehokkuuden nimissä kuitenkin teemme paljon asioita, joita luulemme muiden odottavan meidän tekevän kuuntelematta, onko se olennaista tekemistä.

 

 

Suoritammeko elämäämme? 

Tommy Hellsten (2011) toteaa elämän paradokseja käsittelevässä kirjassaan, että kiire syntyy vääristä valinnoista. Käytämme aikaamme siihen, mitä pidämme tärkeänä. Nyky-yhteiskunnassa tietoa ja vaatimuksia tulvii joka suunnasta. Meidän on vaikea päättää, mikä on arvokasta juuri minulle. Miten suodatan olennaisen?

 

Hellstenin mielestä kiire syntyy, kun ihminen pyrkii jatkuvaan tekemiseen, tuottamiseen ja tehokkuuteen. Ihminen alkaa suorittaa. Suorittaja toimii muita varten. Hän osoittaa muille, mitä kaikkea on ehtinyt, jaksanut tai osannut tehdä. Suorittamiseen liittyy asioiden varmistelua ja itsensä todistelua toisille. Tehokas suorittaja saattaa unohtaa, miksi, mitä ja ketä varten asioita tuotetaan. Hän ei kuuntele, jos sisäinen kello haluaa pitää tauon. Suorittamisesta voikin seurata väsymys ja pidempikestoinen uupumus.

 

Tunnustan nuorena olleeni suorittaja. Tein kaiken, mitä vaadittiin ja vähän enemmänkin. Suoritin toisten vuoksi. Toimintaani ohjasi pelko ja virheiden välttely. Kenties pieni suorittava perfektionisti elää sisälläni edelleen, mutten enää jaksa välittää, teenkö kaiken kympin arvoisesti. Ysikin on hyvä numero ja jos se joskus kellahtaa nurinpäin, ei maailma siihen kaadu. Teen huolella sen mitä teen. Riittää, että hyväksyn itse tuotokseni. Tai oikeastaan voisin sanoa, että riittää, kun hyväksyn itseni.

 

Kiire muodostuu, kun mietin, miten ehdin suorittaa sen, mitä en sisimmässäni pidä olennaisena. ”Tämäkin pitäisi tehdä…”-asenne on stressaava. Tuolloin koen, etten tee riittävästi. Vaadin itseltäni enemmän kuin mitä koen pohjimmiltani tarpeellisena. Syytän itseäni jostain eli pidän itseäni riittämättömänä.

 

En syytä muita siitä, että ennen suoritin heitä varten, koska olin samalla omaksunut omikseni nuo odotukset. Mielestäni vääriä valintoja ei ole. Valinnat johtavat aina johonkin ja jos ei muuta, ne sallivat minun oivaltaa, mikä on minulle olennaista.

 

Ennen vaatimukset itseäni kohtaan muodostuivat vanhoista säännöistä tai uskomuksista. Jostain, mitä minulle oli opetettu tai iskostettu kulttuurissamme. Suorittaessani halusin olla hyväksytty. Sellainen kuin ne, joiden elämäntapaa arvostin tai joiden edessä halusin ”näyttää hyvältä”. En arvostanut ja rakastanut itseäni tai omia tarpeitani.

 

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, miksi emme riitä itsellemme? Tiedämmekö, mitä haluamme? Ketä varten suoritamme?

 

Nykyisin käyn mielessäni pohdintaa, mihin minun kannattaisi panostaa, mitä jättää vähemmälle. Tarvitsenko rahaa vai aikaa? Mitä jaksan, mitä en? Miten kehoni reagoi? Missä rajani kulkevat? Minulle on tärkeää jättää aikaa myös pelkkään olemiseen. Se on rauhoittumista, itseni hoitamista, arvostamista ja itsestä oppimista. Sen muistuttamista, että olen riittävä.

 

Omien rajojen tunnistaminen on myös muiden kunnioittamista. Jos minä en jaksa, pysty, ehdi tai osaa tehdä jotain tehtävää, minun on syytä kertoa se, sillä on aina joku, joka tekee tuon tehtävän tuolloin paremmin kuin minä. Uhrautuminen muka toisen hyväksi ei ole kenenkään etu.

 

 

Olemisen autuus

Olemisen autuus on siinä, että elän tässä hetkessä yhä voimakkaammin. Se on itsensä hyväksymistä (virheineen ja vihoineen päivineen), syvimmän itsensä kuuntelemista, sekä omien tarpeidensa kunnioittamista joka hetki. Se ei ole itsekkyyttä, egon tai muiden tekemien valintojen noudattamista, sillä ollessani rehellinen itselleni, olen rehellinen myös toisia kohtaan. Se on sopeutumista yhteiskuntaamme intuitiota kuuntelemalla.

 

 

Kuuntelen Sinua

 

Lähteet: Tommy Hellsten (2011): Elämän paradoksit. Saat sen mistä luovut.

 

Kuva: Martin Adams