”Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus” on Ben Furmanin yhden kirjan otsikko. Äitini osti kirjan minulle. Muistan ihmetelleeni, miksi hän antoi minulle kirjan, koska koin, että minulla oli ollut turvallinen ja onnellinen lapsuus.

 

Äitini saattoi kantaa huonoa omaa tuntoa ja syyllisyyttä siitä, että olin eroperheen lapsi ja ettei hän aina ollut jaksanut huomioida tarpeitani. Toisaalta hän ehkä kävi läpi omia lapsuuden kokemuksiaan kirjan kautta, koska hän menetti isänsä alle kouluikäisenä, joutui kouluun lähtiessään asumaan kodin ulkopuolella ja oli varmasti monesti nälissään ja peloissaan.

 

Osa meistä muistaa lapsuuden ikäviä kokemuksia ja jää miettimään niitä itsekseen tai päätyy terapiaan purkamaan kasvuvuosiensa tapahtumia. Joskus lapsuuden perheen tai ympäristön ilmapiiri vaikuttaa taustalla ikään kuin huomaamatta. Näin kävi minulle, kunnes tuli tilanteita, joissa huomasin reagoivani kuten vanhempani. Huomasin myös eläneeni niin kuin lapsuuteni ja nuoruuteni ihmissuhteissa minun oli odotettu elävän.

 

Menneisyytemme voi paljastaa alitajuisia reaktioitamme, toimintatapojamme ja uskomuksiamme. Joskus olemme painaneet muistot niin syvälle piiloon, että reaktiomme ovat alitajuisia, kehollisia tuntemuksia ja omituista pahaa oloa, jota ei pysty sanoittamaan. Ne ovat tunnehaavoja, joita välttelemällä emme pääse niistä eroon. Meidän ei tarvitse toistaa menneisyyttä. Parantaaksemme haavamme, meidän tulee kohdata ne ja ottaa niihin uusi näkökulma.

 

Haavojen parantaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Se vaatii peräänantamattomuutta ja päättäväisyyttä. Ben Furmanin kirjan nimi on silti briljantti. Se kuvastaa tosiasiaa, ettei ole järkevää kantaa mukana kaikkea vanhaa vaan voimme kääntää erilaiset kokemuksemme voimavaroiksemme. Moni kirjan henkilö kertoo hyvinkin vaikeista kokemuksista elämänsä aikana, mutta he ovat päättäneet, etteivät anna kielteisten kokemusten vaikuttaa elämäänsä. Heistä on tullut menestyviä ja onnellisia aikuisia – ikävistä kokemuksista huolimatta tai jopa niiden ansiosta.

 

 

Uhri elää menneisyydessä

Menneisyydellä ei ole meihin muuta vaikutusta kuin se, minkä arvon me mielessämme sille annamme. Olemme saattaneet kokea monia väärinymmärryksiä ja kaltoin kohtelua toisten ihmisten taholta, mutta nuo toiset eivät välttämättä ole edes tiedostaneet kohdelleensa meitä kaltoin tai viis veisaavat siitä, mitä ovat tehneet tai tekevät meille.

 

Vanhempiemme, sisarustemme, puolisoiden, koulu- tai työkavereidemme syyttely jostain, mitä he ovat meille tehneet tai sanoneet, pitää meidät kiinni menneisyydessä, jota ei enää ole. Käsityksemme tapahtuneesta voi myös olla virheellinen. Sen vuoksi meillä itsellämme on kaikki valta muuttaa vaikeat kokemuksemme voimavaroiksemme muuttamalla ajattelutapaamme tapahtuneista. Toki on helpompaa syyttää muita ja olla toisten kohtelun uhri kuin olla omien asenteidensa uhri, mutta vain me itse olemme vastuussa siitä, mitä ajattelemme (IOK).

 

Vanha sanonta kuuluu, ettei toista voi muuttaa. Siksi muutoksen edellytys on, että käännymme sisäänpäin. Meidän on tunnettava itsemme ja ryhdyttävä muuttamaan omaa käsitystämme kokemuksistamme. Päätös on meidän. Kukaan ulkopuolinen ei pysty heilauttamaan taikasauvaa, joka ottaisi pois kielteiset kokemukset ja ajatukset mielestämme. Lääkkeillä tai huumausaineilla voimme turruttaa kipumme. Työntekoon tai harrastuksiin uppoutumalla voimme sysätä asioiden käsittelyä tuonnemmas. Kuitenkin niin kauan kuin asiat pulpahtavat mieleemme tai koemme epämukavaa oloa, emme ole käsitelleet haavojamme.

 

 

Voinko antaa anteeksi?

Meillä kaikilla on omat haavamme käsiteltävänämme eivätkä kaikki haavat juonnu lapsuudesta. Toimimme aina sen hetkisen parhaimman tietomme, taitomme ja jaksamisemme varassa. Meidän ei kannata syyttää itseämme eikä muita. Toisten toiminnan motiivi on voinut johtua syystä, jota emme tiedä. Saattaisimme ymmärtää heidän toimintaansa, jos tietäisimme syyn. Anteeksi antaminen olisi ehkä helpompaa.

 

Jotkut ovat halunneet korostaa omaa egoaan ja toimineet itsekkäästi. Saatamme kuvitella, että ikävä asia poistuisi mielestämme, jos tietäisimme meitä kaltoin kohdelleen voivan huonosti tai jos meiltä pyydettäisiin anteeksi. Nuo toimijat ovat saattaneet saada nokilleen monta kertaa. He ovat saattaneet tulla inhimillisemmiksi tai unohtaa tapahtuneet. Miksi emme mekin unohtaisi?

 

Tosiasiassa anteeksi antaminen voi olla pitkä prosessi ja se voi edellyttää sitä, että annamme myös itsellemme anteeksi.

 

Tunne on reaktio siihen, mitä haluamme tai emme halua tapahtuvan (Varcas). Toisin sanoen pettymyksen tunne johtuu siitä, että olemme halunneet toiselta jotain, mitä emme voi saada. Olemme saattaneet haluta arvostusta, kunnioitusta, rakkautta, anteeksi antoa, oikeudenmukaisuutta, lojaaliutta, empaattisuutta, rehellisyyttä, kiintymystä, läheisyyttä tms. Kaiken tämän sijasta olemmekin pettyneet omiin odotuksiimme siitä, mitä tuo toinen olisi meille voinut antaa. Lopulta se, jolle meidän tulisi antaa anteeksi, onkin meidän oma itsemme. Meidän on annettava itsellemme anteeksi turhat odotuksemme.

 

Aika ajoin on hyvä miettiä omia toimintatapojamme ja motiivejamme. Millaisia odotuksia niiden taustalta paljastuu? Kenen odotuksiin tai keneltä opittuihin odotuksiin vastaamme? Ja miksi?

 

 

Miten käännän kielteiset asiat voimavaraksi?

Katkeruuteen ja syytöksiin kiinni jäädessämme pidämme itseämme toisiin kohdistamiemme syytösten vankina. Vangitsemme tuolloin myös kohteemme mielemme vangiksi. (IOK.) Tämä vaikuttaa vain omaan hyvinvointiimme, ei sen henkilön hyvinvointiin, joka joskus teki jotain meille.

 

Meidän ei tarvitse kieltää sitä, että olemme kokeneet ikäviä asioita elämässämme. Anteeksi antamisen prosessissa tärkeää on saada sanoa ääneen, ettemme pidä siitä, mitä tapahtui. Yhtä tärkeää on tulla kuulluksi.

 

Meidän on saatava myös purkaa tapahtumiin liittyviä tunteitamme. Keinona voi olla huutaminen metsässä, tunteiden sanoittaminen terapiassa tai niiden purkaminen johonkin luovaan toimintaan. Voimme myös purkaa niitä urheiluun tai kuunnella niitä hiljaa meditaatiossa analysoimatta ja hakematta ratkaisua niille.

 

Anteeksi antaminen ei oikeuta pahojen asioiden tekemistä eikä se tarkoita pahojen tekojen hyväksymistä. Kuitenkin keinona kielteisten tapahtumien muuttamisessa voimavaraksi on, että etsimme tapahtumiin uuden näkökulman. Opimme menneestä jotain. Löydämme siitä jonkin positiivisen seikan, jonka tapahtumat ovat tuoneet tullessaan.

 

Joskus huomaamme lyöneemme päätämme seinään saman asian vuoksi useaan otteeseen ja kun tarkkaan katsomme, saatamme havaita saman ajattelu- tai toimintatavan toistuvan monilla elämänalueilla. Omalla kohdallani olen huomannut, että samat asiat toistuvat elämän aikana useaan kertaan. Joka kerta niissä on jokin uusi ja syvällisempi oppi matkassa. Jokainen päivä tuo muutoksia meihin ja maailmaamme. Voimme muuttua ja muuttaa näkemyksiämme menneisyydestämme. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus.

 

Voimavara on myös se, ettemme syytä elämää epäoikeudenmukaiseksi vaan hyväksymme sen sellaisena kuin se on. Menneitä tapahtumia ei voi muuttaa, joten niiden hyväksyminen on samalla menneestä irti päästämistä. Prosessi voi olla pitkä, mutta menneeseen ei kannata jäädä kiinni. Samalla kun päästämme jostain irti, annamme tilaa uusille asioille.

 

Kuuntelen Sinua

 

 

Lähteet:

Ben Furman (1997): Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Ihmeiden oppikurssi (IOK)

Joshua David Stone (2006): Sielupsykologia

Varcas: https://www.adonai.fi/varcas-29.5.18-kesakuun-2018-astro-energiaraportti?newKskPage

 

Kuva: Tamara Garcevic