Olen pohtinut paljon, mitä muiden ihmisten toiminta heijastaa minusta. Etenkin sellainen toiminta, mikä muissa ihmetyttää tai kauhistuttaa minua. Tosiasia nimittäin on, ettemme voi tunnistaa toisissa tunteita tai asioita, joita emme jollain tavalla tunnista itsessämme.

 

Minulta pyydettiin apua muutossa. Tehtävä oli helppo. Minun piti palauttaa kirjekuoressa olevat avaimet isännöitsijälle muuton jälkeisenä ensimmäisenä arkipäivänä. Muuttaja oli ollut pitkän aikaa kiukkuinen kuin ampiainen. Vuosien varrella milloin mikäkin asia oli ollut huonosti.

 

Muuttaja purki muuttostressiään pitkään ennen muuttopäivää. Välillä ehdotin vaihtoehtoisia ratkaisumalleja hänen mielestään toimimattomiin muuttoon liittyviin tilanteisiin. Ehdotukseni eivät kelvanneet. Sain vastaukseksi ryöpyn herhiläisiä piikkeineen päin naamaa. En ottanut itseeni hänen sanojaan vaan mietin, miten vaikeaa hänen elämänsä täytyy olla.

 

Muuttopäivän aamuna näytti muuttajalla kaikki olevan huonosti. Talon edessä oli auto. Herhiläisiä sinkoili siitä, miten muutosta on ilmoitettu rapussa. Auto pitäisi siirtää muuttoauton tieltä. Kuinka ollakaan tuohonkin autoon pakattiin muuttotavaroita ja auto oli lopulta tiessään ennen kuin muuttajan muuttoauto saapui paikalle.

 

Muuton jälkeen palautin sovitusti kirjekuoren isännöitsijälle. Kuoren päällä oli muuttajan viesti, josta kävi ilmi, mitä avaimia kuoressa piti olla. Avattuamme kuoren huomasimme, että nipusta puuttui yksi ura-avain. Tilalla oli kaksi tavallista avainta. Muuttaja oli jo useiden kilometrien päässä, mutta herhiläisiä sinkosi puhelimesta: ”Kyllä siellä oli se avain”. Isännöitsijältä saadut avaimet oli merkitty koodeilla, joten hän tiesi, mitkä avaimet kuoressa oli ja mitkä puuttuivat.

 

Tavallaan ymmärsin ja säälin muuttajaa. En kyennyt tuomaan hänelle mitään positiivista. Hän näki vain oman ikävän näkökulmansa kaikesta. Mietin, oliko muuttajan kiukku kaiken energian kuluttamisen arvoista. Mutta samalla mietin, miksi olin ollut osallisena kaikessa tuossa kiukussa.

 

 

Puramme sisäisiä haavojamme toisiimme

En halua mollata muuttajaa enkä puhua pahaa ihmisistä. Miksi halusin kirjoittaa muutosta? Siksi, että muuttajan käytöksessä oli jotain, mitä tunnistin itsessäni. Kirjoitan blogeja, koska käytän ihmisiä peilinäni.

 

En kiukuttele naapureilleni, läheisilleni ja ventovieraille kaikista pikkuasioista. Itse asiassa luulen, että monet keskustelevat kanssani ihan mielellään. Minulla on silti monia asioita, joita joko en ole saanut purkaa mieleni sopukoista. On ollut karvaita pettymyksiä ja parantumattomia sisäisiä haavoja vuosien takaa. En ole saanut huutaa, kun tarve olisi ollut. Olen yrittänyt ilmaista havaitsemiani epäoikeudenmukaisuuksia asianosaisille, mutta tullut silti väärinymmärretyksi. Monia asioita olen niellyt hiljaa, koska en ole löytänyt sopivia sanoja tai rohkeutta ilmaistakseni vääryyden.

 

Jotkut purkavat sisäistä kiukkuaan ulkopuolelleen. Toiset keräävät kiukun sisäänsä ja kohdistavat sen itseensä. Tiedän, etten ole ainoa, joka vaikenee vaikeissa tilanteissa, mutta kukaan ei pysty pitämään kaikkea ikuisesti sisällään. Usein ryöpyistä kärsivät läheisimmät.

 

Emme pura ongelmiamme läheisiimme aina tietoisesti. Sisäiset haavamme vaikuttavat reaktioihimme alitajuisesti. Tietoinen mielemme ei useinkaan tunnista, mikä haava laukaisee sisuskalujen kiehahduksen tai miksi pahoitamme mielemme jonkun ystävän tekemisistä, mutta alitajuntamme kyllä tunnistaa syvät hoitamattomat haavamme.

 

Haava voi olla jokin uskomus, jonka olemme omaksuneet itsestämme. Uskomuksen ei silti tarvitse olla totuus meistä. Elämänkokemuksemme ovat luoneet meille kuvitelmia itsestämme. Jos taitojamme on mollattu riittävästi, alamme uskoa, ettemme kykene mihinkään. Jos ulkonäköämme on moitittu, uskomme olevamme rumia tai lihavia. Jos meille on toistuvasti tapahtunut jotain pelottavaa jonkin asian yhteydessä, alamme pelätä tuota asiaa. Jopa värit tai makutottumuksemme saattavat assosioitua kokemuksiimme siten, että koemme ne epämiellyttävinä, koska ne muistuttavat jostain ikävästä asiasta.

 

Moni tuo huomaamattaan työstressin kotiin. Se purkautuu ärtyisyytenä tai huomioimattomuutena muita kohtaan. Lemmikki voi toimia hyvänä mittarina. Ainakin oma koiraparkani jää vaille hyviä nuuhkuhetkiä, jos pohdin jotain ikävää asiaa, joka tarttuu eleisiini ja askeliini. Entä miten usein kaupan kassa, bussikuski tai sairaanhoitaja saa osakseen hänelle kuulumattomat haukut? Puramme omaa pahaa oloamme tiedostamattamme lähellämme oleviin, ellemme ole tarkkaavaisia, mitä mielessämme liikkuu.

 

Toki on monia, jotka osaavat jättää ikävät asiat syrjään ja keskittyä positiiviseen. Me kaikki voimme kannustaa itseämme siihen. Harvalla on niin paksu teflonpinta, ettei mikään ikävä asia koskettaisi – ja heillä puolestaan saattaa olla takanaan kokemuksia, joiden vuoksi teflon on pitänyt kehittää.

 

 

Anna itsellesi anteeksi

Avaimen puuttuessa kuoresta muuttaja toi kimmastuessaan esiin täydellisyyden tavoittelunsa ja ymmärtämättömyytensä omaa – ja muiden – inhimillisyyttä kohtaan. Vaikka aina syy oli jossain muualla, todellisuudessa muuttaja vaati itseltään täydellisyyttä. Kun hän ei kyennyt täydellisyyteen, hän syytti muita. Hän oli armoton itseään kohtaan, mikä purkautui ulkopuolisiin.

 

Me kaikki teemme virheitä ja erehdymme joskus. Jos sallisimme itsellemme epäonnistumiset, voisimme sallia virheet myös muille. Joskus pohdin, vaadimmeko toisilta täydellistä onnistumista asioissa, joihin emme itse kykene? Antakaamme itsellemme anteeksi taitamattomuutemme ja epäonnistumisemme.

 

Toisaalta muuttaja osoitti käytöksellään, että odotamme asioiden sujuvan olettamallamme tavalla, sen sijaan, että mukautuisimme tilanteeseen sen edellyttämällä tavalla. Itsekin hermostun, jos asioihin tulee odottamaton mutka. Kielteisyydellä on kuitenkin mahdollisuus viedä mieli mitä syvimpiin syövereihin aivan turhaan. Olemme usein niin kiinni omassa pienessä maailmassamme, ettemme ymmärrä toisiamme tai kokonaisuutta. Huutamalla tilanne saattaa pahentua. Sitten on sopeuduttava siihen.

 

Paniikin hetkellä olen huomannut, että jos katson tilannetta etäämmältä, se saa uuden merkityksen. Asioilla on yleensä tapana ratketa ja paniikin tunne on ohimenevä. Kunpa vain muistaisimme katsella aina puolillaan olevan kupin täynnä olevaa osaa tyhjän sijasta. Muuttajan avaimetkin löytyivät lopulta ja hän sai ne toimitettua isännöitsijälle myöhemmin.

 

 

Kiitos, että saan oppia

Jälleen kerran saan kiittää polkuni varrelle sattunutta ihmistä siitä, että sain tarkastella osia itsestäni. En ottanut nokkiini muuttajan sanomisista. Tuolloin minulla ei olisi ollut riittävästi henkistä vastustuskykyä, resilienssiä, pysyä omassa hyvässä olotilassani. Minulla ei myöskään ole tarvetta muuttaa häntä. Hän toi esiin omia heikkouksiani, jotka voin antaa itselleni anteeksi – antaakseni ne anteeksi myös muille.

 

Mitä tarkkaavaisemmin käsittelemme omia piirteitämme, sitä vähemmän muualta tulevien herhiläisten piikit koskettavat meitä. Väärät uskomukset itsestämme heikkenevät. Se ei tarkoita teflonin kehittymistä, sillä myötätunto ja anteeksianto toisia kohtaan kehittyvät samalla, kun käsittelemme haavojamme ja annamme itsellemme luvan olla inhimillisiä. Piikkejä ei enää tarvita.

 

Kuuntelen Sinua

 

Kuva: Eric Ward     https://unsplash.com/photos/qFAEHxevxVE

toinen vaihtoehto Matthew Schwartz https://unsplash.com/photos/3z56aMRpjJ0