Tuttavani löysi vanhan matematiikan harjoitusvihon, jossa yhdellä sivulla luki ”XX on tyhmä”. Viestin oli itselleen kirjoittanut vihon omistaja.

 

Viestistä heijastuu huonommuus, riittämättömyyden tunne, arvottomuus. Mielikuva, ettei ole tarpeeksi hyvä. Epäonnistun aina. En ole rakkauden tai hyväksynnän arvoinen. Listaa voisi jatkaa ja moni löytäisi kuvauksen, joka sopii kertomaan omasta häpeän tunteesta – olipa se totuuden mukainen tai ei.

 

Häpeä tarkoittaa, että luulemme olevamme pahoja. Se on tunne, joka voi tulla esiin eri tavoin ja monissa tilanteissa. Eri kulttuureissa ja eri ajanjaksoina eri asiat on koettu häpeällisinä. Häpeä eroaa syyllisyydestä, koska syyllisyys liittyy aina johonkin tapahtumaan tai tekoon, josta kannetaan syyllisyyttä. Häpeä on kokonaisvaltainen tunne. (Lidman, 2011.)

 

Elämämme tärkein ihmissuhde on suhde itseemme. Sen kautta paljastuu omanarvon tuntomme. Mutta myös se, miten otamme vastaan toisten kommentit meitä kohtaan sekä se, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin ja tapahtumiin.

 

Häpeä on omanarvontunnon ja itseinhon lähde. Se voi johtaa siihen, että kieltää itseltään hyvän ja tuomitsee muita. Häpeään voi liittyä syntiajattelu. Ajattelemme vikojemme jollain tavalla poikkeavan siitä, mitä joku – useimmiten jokin ulkopuolinen (taho) – pitää ihanteellisena tai sallittuna.

 

 

Häpeää voi sietää hyväksymällä itsensä

Brené Brennan (2016) sanoo, että kaikki, joilla on kyky empatiaan tuntevat häpeää. Piilottelemme häpeämäämme asiaa, koska ajattelemme, että ihmiset eivät pidä meistä, jos meissä on jokin ”virhe”. Kyse voi olla perheestä, kehokuvasta, riippuvuuksista, taloudellisesta asemasta, sukupuolisuudesta, seksuaalisuudesta, henkisestä tai uskonnollisesta vakaumuksesta tms.

 

Yksi elämän paradokseista on, että minkä kiellämme itseltämme, sitä ajattelemme – on se sitten ruoka, seksuaalisuus tai ”pahat ajatukset”. Ts. piilottelemamme asiat valtaavat suuren osan ajattelustamme ja arjestamme.

 

Emme voi elää omana itsenämme ellemme salli meidän tulla nähdyiksi sellaisina kuin olemme. Joskus ulkopuoliset ovat jo aavistaneet, mistä on kyse. Olemmekin piilotelleet asiaa itseltämme.

 

Häpeää voi oppia sietämään, jos hyväksymme itse itsemme. Brennanin ohje on, että meidän on tunnistettava, milloin mitättömyyden ja häpeän tunne on valtaamassa mielemme, jotta voimme muuttaa toimintaamme. Hän kehottaa miettimään, kuka sinusta tulee, kun häpeät? Ketä kutsut apuun ilkeilemällä, itkemällä tai miellyttämällä?

 

Kysyisin myös, haluatko häpeäreaktiollasi satuttaa itseäsi? Reaktio ei välttämättä herätä muissa ihmisissä positiivisia tunteita vaan syntyy kierre, jossa heidän reaktionsa lisää häpeän tunnettasi: häpesin (koska koin epäonnistuneeni), reagoin, muut eivät pitäneet reaktiostani, nyt minun on hävettävä myös sitä etteivät toiset pitäneet reaktiostani ja olen jälleen epäonnistunut.

 

 

Miksi emme saisi epäonnistua?

Jokainen epäonnistuminen kasvattaa meitä ja on meille hyväksi. Meidän on annettava itsellemme anteeksi, sallittava virheemme. Emmehän me tahallaan epäonnistu!

 

Pelkäämme epäonnistumista, koska olemme tottuneet ehdolliseen rakkauteen. Silloin ajattelemme, ettemme ole rakkauden arvoisia, ellemme täytä joitain vaadittuja kriteereitä. Jotkut haluavat rikkoa hyvän olon tunteen, koska eivät koe ansaitsevansa sitä.

 

Brennanin resepti on: lakkaa välittämästä muiden mielipiteistä. Ole aito oma itsesi ja rohkeasti epätäydellinen, koska täydellisyyden tavoittelu ei ole parhaansa tekemistä vaan toisten miellyttämistä, häpeän välttelyä, toisten tuomitsemista ja syyllistämistä. Itsensä inhoamista. Riittämättömyys on inhimillistä.

 

 

Pyyteetön rakkaus

Meidän on rakastettava ensin itseämme pystyäksemme rakastamaan muita. Mutta emme voi asettaa ehtoja rakastamiselle: rakastan itseäni, kun ”olen oppinut jonkin asian”, ”olen laihempi”, ”olen saanut uuden työn”, ”en enää koskaan epäonnistu”… …   Jos asetamme ehtoja itsellemme, asetamme niitä myös muille. Tuomitsemme. Se on ehdollista rakkautta.

 

Ehdoton eli pyyteetön rakkaus itseä kohtaan tulee siitä, mitä olemme, ei siitä, mitä teemme. Olemme rakkauden arvoisia sellaisina kuin olemme. Millään hienoilla päämäärillä ei ole merkitystä itsemme rakastamisen kanssa. Hyväksymme oman arvomme ehdoitta.

 

Hyväksyessämme itse itsemme, meidän ei tarvitse etsiä hyväksyntää ulkopuoleltamme. Meidän ei tarvitse odottaa, että joku muu tulee ja täyttää rakkaustyhjiömme tai poistaa häpeän ja mitättömyyden tunteemme. Meistä voi tulla aidosti rakastavia ilman, että odotamme vastalahjaksi jotain muilta.

 

Eläimet ja vauvat opettavat meille pyyteetöntä rakkautta. Kun kissanomistaja huomaa kissan raappineen sohvan rikki, hän ei vaihda kissaa – hän vaihtaa kenties myöhemmin sohvan. Tai entä jos olet juuri saanut vauvan, pitääkö lapsen täyttää jotkin kriteerit ennen kuin rakastat häntä? Samalla tavalla voit kohdella itseäsi joka hetki – kuin puhdasta ja viatonta vastasyntynyttä lasta. (Stone, 2006.)

 

 

Kohti itsensä rakastamista

Suurimmalle osalle meistä itsensä rakastaminen ehdoitta ei tapahdu hetkessä. Osa on elänyt perisyntiajatuksen kanssa, tullut kasvatuksen tai vähättelyn kautta oppimaan, ettemme ole ”oikein” sellaisina kuin olemme. Luulemme, että meidän pitää tehdä jotain, tullaksemme ”oikeiksi” tai että saavutamme täydellisyyden tilan vasta kuoltuamme. Moni etsii sisältään henkeä, joka on täydellinen. Tuolloin asetamme edelleen itsemme rakastamiselle ehtoja.

 

Meillä jokaisella on määritelmä täydellisyydelle ja epätäydellisyydelle. Oma ajattelutapani onkin, että epätäydellisyyden tunne tulee siitä, että yritämme vastata toisten (perheen, kavereiden, uskonnon, yhteiskunnan jne.) meille asettamiin vaatimuksiin ja tavoitteisiin, vaikka olemme täydellisiä.

 

Jos itse sallimme itsellemme sen, mitä todella koemme pohjimmiltaan olevamme, arvostamme itseämme ja periaatteitamme, meistä tulee aitoja itseämme kunnioittavia ja ehdoitta rakastavia ihmisiä. Ei tarvitse piilotella mitään. Ei tarvitse suojautua tai puolustautua. Aitous tuo kunnioituksen itseä kohtaan, opimme asettamaan rajoja, annamme itsellemme luvan olla haavoittuvaisia – ja annamme toisille samat mahdollisuudet.

 

Itsemme ehdoton rakastaminen ja hyväksyminen ei tarkoita, ettemmekö voisi tehdä työmme hyvin tai olla ystävällisiä toisillemme. Tai ettemmekö saisi mokata. Opimme jokaisesta mokasta jotain itsestämme. Itsetuntemuksen ja itsensä hyväksymisen myötä kasvaa myötätunto ja hyväksyminen toisia kohtaan. Voimme katsoa itseämme silmiin ja todeta:

Minä rakastan minua.

 

Kuuntelen Sinua

 

Lähteet:

Brené Brennan (2016): Epätäydellisyyden lahjat. Unohda ulkoiset paineet ja ole oma itsesi.

Satu Lidman (2011): Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeän jäljillä.

Joshua David Stone (2006): Sielupsykologia.

Kuva: Caleb Woods